Susi lampaan vaatteissa

Huomaan että taas on sellainen kausi että voisin vain kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Kirjoitan tänne koska tämän sivuston avaaminen on syvälle juurtunut tapa tilanteissa joissa on jotakin asiaa. Sen lisäksi että kirjoitan ajatuksiani tekstin muotoon, viihdytän niitä jotka näitä tekstejä lukevat. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kätevää. Olen kirjoittanut viime päivinä niin paljon etten osaa enään puhua. Kun pitäisi sanoa jotakin, en osaa vaan käteni hakevat tätä tietokoneen näppäimistöä jotta pää saisi ilmaistua asiansa. Tämä hankaloittaa elämääni jonkun verran kun ulosanti on luokkaa "Ööö.." ja "Äääh...". Tätä kautta kestää jonkin aikaa, sitten tulee taas kausi jolloin kirjoitan tänne vain silloin tällöin kaikennäköistä liibalaabaa. Ja opin taas puhumaan niinkuin normaalit ihmiset. Pääasia kai se on että saan tuota päätä tyhjennettyä edes jollakin tavalla, fiksumpaa kai se tämä on kuin esimerkiksi seinille puhuminen vaikka vastakaikua tällä tavalla tulee kyllä yhtä vähän kuin sillä että keskustelen seinien kanssa, toisaalta en sitä vastakaikua juuri nyt välttämättä edes halua.

Ihmisen mieli kaikkineen on äärettömän mielenkiintoinen asia. Minua se ainakin kiinnostaa, olen pohjattoman utelias sen suhteen mitä sekä omassani että muiden pään sisällä tapahtuu, koska se ihmisen mieli ja siellä tapahtuvat asiathan selittävät kaiken mitä ihminen tekee, sanoo, jättää tekemättä tai jättää sanomatta. Tuon oman pääni sisällä asustelevan mielen liikkeet suuntaan ja toiseen ovat välillä kovin kummallisia. En aina hallitse omaa ajatuksenjuoksuani tai mieleni liikkeitä, ne kulkevat siihen suuntaan ja niin lujaa kuin itse haluavat kulkea välittämättä siitä mitä sen pään kantaja, eli minä, haluaa. Vaikka kuinka yrittäisin mieleni liikkeitä ohjailla, vaikkapa kieltäisin kulkemasta tiettyyn suuntaan tai käskisin pysähtymään, komentoni kuulostavat jopa omaan korvaani säälittävältä piipitykseltä. Vaikka kuinka roikkuisin ajatusteni lahkeessa ja yrittäisin estää niitä kulkemasta enään askeltakaan sinne suuntaan mihin ne ovat menossa, ei sillä juurikaan ole vaikutusta vaan ne puskevat haluamaansa suuntaan jyräten ylitseni jättäen minusta vain märän läntin asfalttiin.

On olemassa asia, jota on vielä hankalampi hallita kuin omaa mieltään ja ajatuksenjuoksuaan. Tai paremminkin sanottuna sitä asiaa ei ihminen itse voi itse hallita juuri ollenkaan. Tunteet. Niitä ei pysty sytyttämään, sammuttamaan tai kohdistamaan haluamaansa kohteeseen vaan ne kulkevat tasan tarkkaan omia reittejään. Elämä olisi tsiljoona kertaa helpompaa jos tunteitaan pystyisi hallitsemaan. Pystyisi kohdistamaan vihansa siihen joka sen ansaitsee. Ei tarvitsisi vihata vääriä ihmisiä ja asioita. Pystyisi kohdistamaan rakkautensa siihen joka sen ansaitsee. Ei tarvitsisi rakastaa ihmisiä joita ei halua rakastaa ja joista ei halua välittää.

Kummallinen tuo oman pääni sisältö on silläkin tavalla, että kun sitä kuvittelee suoltaneensa kaikki ajatuksensa ulos ja tuntuu siltä kuin minut olisi puristettu ihan tyhjäksi ajatuksista ja sanoista, ajatuskiintiöni alkaakin täyttyä uudestaan. Mainitsin eilen sen paskan, vastoinkäymisten ja pettymysten vastaanottokiintiön. Ehkä se ja tuo ajatuskiintiöni ovat samanlaisia, ne tyhjentyvät tasaisin väliajoin jotta ne voivat täyttyä uudestaan. Niiden ulos suollettujen ajatusten tilalle alkaa viimeistään hetken päästä kehittymään uusia ja kohta huomaan ajatuskiintiöni olevan taas niin ääriään myöten täynnä että sen reunat pullistelevat ja se kiintiö uhkaa räjähtää. Ihan niinkuin se kiintiö olisi astia joka vuotaa mutta täytyy samaa tahtia, ellei nopeammin.

Kun sanon yhden asian, hoksaan kohta kaksi asiaa lisää jotka pitäisi sanoa. En tiedä miksi se on näin, olisi mieluummin niin että muistaisin ja hoksaisin kaikki asiat yhdellä kerralla ja osaisin ne ilmaista juuri niinkuin haluan, niin sitä voisi kerralla suoltaa ne kaikki ajatukset ja sanat ulos eikä sitä tarvitsisi tehdä moneen kertaan. Ei tarvitsisi harmitella että jotakin jäi sanomatta eikä tarvitsisi miettiä että tulikohan ne asiat nyt sanottua juuri niin kuin halusin ja teinkö asiani nyt varmasti selväksi, vai ymmäretäänkö minut jälleen kerran väärin. Mietin sanomisiani muutenkin välillä ihan liikaa, mutta olen tullut siihen lopputulokseen että se on niiden aikakausien ansiota jolloin meininkin on ollut sitä että kaikkea sanomaani käytetään minua vastaan.

Tänäänkin on sellainen päivä, että kaikki on runollista ja syvällistä. Taiteilijasieluni on edelleen valloillaan. Uskon kyllä sen että vaikutan varmasti todella oudolta tyypiltä näiden ajatusteni kanssa jotka taitelijasieluni päästää ilmoille, mutta tällainen minä olen. Tai paremminkin yksi puoli minusta on tällainen. Tänäänkin on harmaata, kuten oli eilenkin. Tänään kuunnellaan pianopitoista musiikkia kuten eilenkin. Sipuleita en ole vielä tälle päivälle kuorinut, mutta ehdinhän minä.

Minulla oli viime yönä jälleen aikaa miettiä. Otin mietintäpaikakseni tällä kertaa sängyn parvekkeen sijasta. Makasin peiton alla villasukat jalassa, katselin kattoa, mietin ja torkahdin kahdeksi tunniksi. Mietin ihmisiä ja sitä kuinka moneen junaan meitä on. Niiden junissa olevien lisäksi osa meistä on jäänyt asemalle ja kolmannet pyrkivät veturiin. Mietin sitä minkälainen ihminen minä olen - olenko junassa, jäänyt asemalle vai yritänkö päästä sinne veturiin? Mietin minkälainen olen ollut ja kuinka paljon olen muuttunut. Mietin kuluneita vuosia. Mietin ihmisiä joita elämässäni on nyt ja ihmisiä jotka ovat joko omasta tahdostaan jääneet elämästäni tai olen itse heidät siitä ulkoistanut ja jättänyt taakseni.

Kuten mainittu, meitä ihmisiä on monenlaisia. Jokainen on ulkokuorensa alla erilainen, mutta minusta meidät voidaan raakasti jakaa kahteen ryhmään - niihin jotka haluavat pahaa, ja niihin jotka haluavat hyvää. Ne ihmiset jotka haluavat pahaa, ovat kuin tyhjä kuori jonka sisältä ei löydy joko yhtään mitään tai sitten sieltä löytyy vain sysimustaa, puhdasta pahuutta ja vihaa jotka ovat itsessään pelottavaa ja kuvottavaakin. Niillä ihmisillä ei ole sydäntä. Niiden ihmisten sisältö tekee ulkokuorestakin ruman. Ne ihmiset jotka haluavat hyvää, ovat ulkokuorensa alla kaikkea kaunista. Sulosointuja, auringonpaistetta ja nättejä kukkasia. Niillä ihmisillä on sydän. Niiden ihmisten sisältö tekee ulkokuorestakin kauniin.

Mietin yöllä sitä että kumpaan ihmisryhmään minä kuulun, niihin hyvän- vai pahantahtoisiin. En saa itsestäni pahantahtoista ihmistä vaikka kuinka yritän, joten minun täytyy kuulua niihin ihmisiin joilla on sydän paikallaan ja jotka haluavat hyvää. Osaan kyllä olla ilkeä, sanoa ja tehdä rumasti, mutta vain jos siihen on jokin syy. Minussa soi välillä niiden sulosävelien sijasta riitasointuja, auringonpaisteen sijasta sinkoan salamoita ja nättien kukkasten sijasta sisälläni on lakastuneita ja parhaat päivänsä nähneitä vähemmän kauniita kukkia, mutta loppujen lopuksi minä olen hyvä ihminen. Minä en voi hyvällä omallatunnolla voi sanoa haluavani kenellekään mitään pahaa vaikka on ihmisiä jotka sen ovat ansainneet. Tämä laittoi miettimään sitäkin että mistä se johtuu että niitä pahantahtoisia ihmisiä on osunut kohdalleni niin monta? En tiedä. Ja ennenkuin kukaan nyt ottaa sanoistani itseensä, en tarkoita ketään juuri nyt elämässäni olevaa ihmistä.

Pyrin siihen, että sanon ja teen asioita joita tarkoitan ja joiden takana pystyn seisomaan oli se sitten mitä hyvänsä. Toisinsanoen sanon ja teen vain sellaisia asioita joiden sanomisen ja tekemisen jälkeenkin pystyn elämään itseni kanssa. En minä tietenkään aina tässäkään tavoitteessani onnistu koska ihminen on edelleenkin erehtyväinen, mutta parhaani yritän.

Koska koen olevani niitä hyvää tahtovia ihmisiä, se tekee minusta myös tietyllä tavalla sinisilmäisen ja sokeankin niiden ihmisten suhteen jotka kuuluvat niihin pahaa tahtoviin ihmisiin. Se laittaa minut myös olettamaan, että muut ihmiset toimivat samalla tavalla kuin minä ja kun tulee tilanteita joissa oletukseni voi nakata roskakoriin, tulen surulliseksi ja tunnen itseni loukatuksi ja tyhmäksikin koska en muista että ne pahantahtoiset ihmiset eivät tahdo tai pyri samaan kuin minä itse. Kannan vastuun siitä mitä olen tehnyt tai sanonut ja siitä mitä aion tehdä ja sanoa. Pahantahtoiset ihmiset eivät tätä tee, vaan se vastuu sysätään jonkun toisen niskaan ja päästään siten niinkuin koira veräjästä muiden kärsiessä seuraukset. Ne ihmiset jättävät jälkeensä vain tuhottuja elämiä ja hajotettuja ihmisiä ja jatkavat ravittuina mutta jo hieman nälkäisinä matkaansa etsien uusia kohteita tuhottavakseen.

Niitä pahantahtoisia ihmisiä ei sen sinisilmäisyyden ja sokeuden takia osaa varoa ja se tulee joka kerta yllätyksenä kun sellainen ihminen osuu kohdalle. Sitä ei muista että ne ihmiset todellakin haluavat vain sitä pahaa loukkaamalla, valehtelemalla, aiheuttamalla mahdollisimman paljon mielipahaa ja hankaloittamalla toisten elämää. He tekevät sen siksi, koska saavat siitä elämäänsä sisältöä ja jollakin sairaalla tavalla nauttivat siitä. Hyväntahtoiset ihmiset taas saavat elämäänsä sisältöä tekemällä täysin päinvastaisia asioita ja nauttivat siitä hyvän tekemisestä, kuten minäkin.

On olemassa yksi sanonta ihmisiin liittyen jonka mukaan ihminen on ihmiselle susi. Susi lampaan vaatteissa. Vaikka ihminen näyttäisi kuinka vaarattomalta, siellä alla voikin hyväntahtoisen ihmisen sijasta olla ihminen joka haluaa vain pahaa ja tulee elämääsi vain tuhotakseen sen ja sinut. Kukaan tai mikään ei voi satuttaa tai loukata ihmistä pahemmin kuin toinen ihminen ja tuon susisanonnan muistaminen pistää miettimään sitä että ehkä se on parempi pitää ihmiset vähän kauempana sen sijaan että päästää ihan lähelle. Kun tekee itsestään avoimen päästämällä ihmiset lähelle, tekee samalla itsestään haavoittuvan ja helposti lyötävissä olevan. Enkä minä halua että kukaan enään satuttaa minua.

Hyväntahtoisena ihmisenä minä annan paljon anteeksi, ehkä liikaakin koska en aina tiedä että missä se raja menee sen suhteen mitä kaikkea pitää tai tarvitsee sietää. Minulla on ehkä liiankin suuri sydän ja liian laaja ymmärrys. On vähän kaksipiippuinen juttu että ovatko nämä edellämainitut hyviä vaiko huonoja asioita, vai ovatko ne molempia. Tulin siihen lopputulokseen, että enemmän ne taitavat olla hyviä asioita. Voin sanoa että minä ymmärrän ja annan anteeksi. Voin sanoa että minulla on sydän paikallaan vaikka se juuri nyt onkin piiloutuneena ja itseensä käpertyneenä tuolla jossakin nuolemassa haavojaan ja huutaa. Huutaa ikäväänsä. Huutaa sitä ettei tämä ole reilua eikä oikeudenmukaista.

Taiteilijasielu vuodattaa

Minä olen tapojeni orja. Aloitan aamuni aina samalla tavalla - keitän itselleni kahvia ja odotellessani käärin tupakan. Poltan sätkätupakkaa koska askitupakka on sekä kallista että maistuu pahalta. Tuoreen kahvin tuoksu aamulla on yksi parhaista tuoksuista jonka tiedän. Voin tunnustaa olevani kofeiiniaddikti, päivä ei lähde käyntiin ilman kahvia. Ja jos sitä kahvia ei päivän mittaan saa tarpeeksi, tulee pää kipeäksi, kädet alkavat tärisemään ja alkaa myös kiukuttamaan. Kahvin tiputtua kaadan itselleni kupillisen ja katson samalla hymyillen ikkunalaudalla olevaa kukkaa jonka sain pikkuneidiltä äitienpäivälahjaksi (on muuten kumma etten ole jo onnistunut tappamaan tuota viherkasvia), kaadan sekaan maitoa ja menen parvekkeelle tupakalle. Poltan sen päivän ensimmäisen tupakan hitaasti siemaillen samalla kahvia ja katselen sitä mitä ympärilläni näkyy. Tai sitten tuijotan toinen silmä auki niin sanotusti tollo päällä johonkin katsomatta sen kummemmin mihinkään.

Nyt ei kyllä ole aamu, tai niin kello ainakin väittää samoin kuin se kuinka valoisaa ulkona on. En ole ihan varma viikonpäivästä enkä vuorokaudenajasta, mutta mitä ilmeisimmin nyt on alkuilta, koska hain jonkun aikaa sitten pikkuneidin päiväkodista ja vein tytön isälleen viikonlopuksi. Istun tässä keittiön pöydän äärellä ja katselen kun armas Moccamasterini tiputtelee äänitehosteiden kera kahvipannuun elämäneliksiiriä jota myös kahviksi kutsutaan. En ole siitäkään ihan varma monettako kertaa tälle päivälle katselen tuota samaista näkyä, toisaalta en uskalla edes laskea paljonko olen viime päivinä juonut kahvia. Enkä uskalla laskea sitäkään paljonko olen polttanut rahaa savuna ilmaan tupakoinnin muodossa.

Olen sekaisin viikonpäivistä ja kellonajoista koska sen lisäksi että olen koko viikon nukkunut huonosti, olen nyt ollut hereillä yhtä soittoa eilisestä aamusta, ja melkein kympin matikalla laskettuna se tekee jonkun ajan kuluttua 36 tuskaista tuntia, joka on yhtä kuin 2160 matelevaa minuuttia, ja se taas on 129 600 piinaavan pitkää sekuntia. Eikä kyllä väsytä vieläkään, päinvastoin, mutta nou hätä - kyllä minä jossakin vaiheessa nukahdan kun valvomiskiintiö tulee täyteen.

Välillä tästä täytyy nousta. Tästä jakkaralta siis, jo siitäkin syystä että perseeni on herkästi puutuvalla tuulella koska istuin eilen tuossa olohuoneen lattialla kirjoittamassa monen monta tuntia ja saman tein tänään, sillä erotuksella että siirsin datailupisteeni tähän pöydän ääreen. Äsken kun nousin tästä käydäkseni vessassa, katselin peilikuvaani mutta en ollut tunnistaa itseäni. Minua tuijotti peilistä leveästi hymyilevän, zen-olotilassa völlyvän tytön sijasta joku jolla on lakananvalkoiset kasvot, mustat silmänaluset, valtavat silmäpussit ja kasvoilla pohjattoman surullinen ilme. Ei mikään kaunis näky siis. Toki kauneus on katsojan silmässä (tai promilleissa), mutta nyt en ole kaunis.

Tänään on sellainen päivä, että kaikki on runollista ja syvällistä. Minussa asusteleva taiteilijasielu on valloillaan kuten yleensäkin suuren suurissa tunnetiloissa. Se taiteilijasielu ei tyydy sanomaan, että ulkona on kylmä ja tympeä sää, vaan se sanoo ulkona olevan yhtä harmaata kuin sielussani on nyt. Se sanoo, että taivaalla on sadepilven näköisiä pilviä yhtä paljon kuin päässäni on ajatuksia. Se sanoo, että aurinko ei paista, koska minunkaan silmäni eivät tuiki iloisesti. Se sanoo, että sataa, koska minä itken. Valloillaan ovat myös minussa asustelevat wannabe-kirjailija sekä keittiöpsykologi, eivätkä nämä kolme yhdessä ole kovinkaan hyvä yhdistelmä.

Tänään on myös sellainen päivä, että vain tietynlainen musiikki kelpaa korvilleni. Tänään ei kuunnella mitään liian raskasta, mitään pilipalipoppia tai humppaa - tänään kuunnellaan musiikkia joka on melankolista, pianontäyteistä, jollakin tapaa rauhallista. Kaunista on varmaankin parempi sana. Plussaa on jos sanoituksetkin kolahtavat vaikka en ole kylläkään kyennyt kovin tarkasti keskittymään lyriikoiden kuunteluun.

Tänään on sellainenkin päivä kuten muutama aikaisempikin päivä, että minä kuorin sipuleita. Itken siis. Tuo sipulien kuoriminen on hyvä koodinimi itkemiselle ja sen piikkiin voi tarvittaessa laittaa itkuiset silmänsä vaikka sitä tuskin kukaan uskoo jo senkään takia että minä en tunnetusti pidä sipulista. Se on yhtä uskottavaa kuin selitys oveen pahki kävelemisestä jos silmä on mustana. Olen tähän mennessä kuorinut jo muutaman rekkalastillisen niitä saatanan sipuleita ja silti noita kyyneleitä vielä riittää.

Istuin koko viime yön tuossa parvekkeella. Istuin, join kahvia, tupakoin ja mietin. Mietintäni sisälsivät vaikeita matemaattisia yhtälöitä, psykologista pohdintaa, itseni sättimistä, toisen sättimistä, ikävää, surua, pettymystä ja vaikka mitä muuta. Istuin siinä siihen asti vessa- ja kahvinhakutaukoja lukuunottamatta että kuulin herätyskellon soivan ja nousin "aamukahvin" keittoon. Herätin pikkuneidin, puin, annoin aamupalan ja vein päiväkotiin. Sitten istuin tähän samaiselle jakkaralle jolla nytkin istun ja aloin kirjoittamaan. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin niin kauan että ei ollut enään mitään sanottavaa.

Kun kaikki oli sanottu, tuli sellainen tyhjä olo. Niinkuin minut olisi puristettu ihan tyhjäksi, mutta vain sanoista ja tietynsorttisista ajatuksista, koska muuten on niin täysi olo että ihan oksettaa. Olen täynnä monenlaisia tunteita enkä enään todellakaan tiedä mikä niistä on voimakkain - onko se viha, pettymys, suru, ikävä vaiko kenties jokin muu. Ja kun en tiedä sitäkään että ovatko ne tunteet voimakkaampia itseäni vai toista kohtaan, vai ollaanko tässä tasoissa. Minä olen täynnä myös siinä mielessä, että minusta alkaa tuntumaan että sen paskan ja pettymysten vastaanottokiintiö alkaa olla ääriään myöten täynnä.

Mietin, paljonko yhden ihmisen täytyy sitä paskaa, vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ottaa vastaan? Eikö kaiken järjen mukaan sen kiintiön pitäisi oikeasti jossakin vaiheessa tulla täyteen? Vai tyhjeneekö se tasaisin väliajoin jotta noita edellämainittuja mahtuu sinne lisää? Eikö tämän putoamisen pitäisi jossakin vaiheessa loppua, pohjan tulla vastaan? Jonkunlaisen pisteen joka sijaitsee ala- ja ylämäen taitekohdassa, josta pääsee enään vain ylöspäin, ei milliäkään alaspäin?

Mietin, kauanko minun täytyy kärsiä siitä mitä joskus on tapahtunut? Etenkin kun kyse on asioista joista suurin osa ei ole ollut minun syyni vaikka se syyllisyys on minun hartioilleni laskettukin, syylliset itse eivät ole vastuutaan vaivautuneet kantamaan vaan se kaikki on sysätty minun kannettavakseni eikä se ole minusta ainakaan mistään kohtaa reilua, kun minä en ole se syyllinen. Kauanko minun täytyy kärsiä asioista joita minä en ole tehnyt tai sanonut?

Mietin, milloin koittaa se aika kun en enään havahdu siihen tunteeseen kun minusta tuntuu että tuijotan telkkarista jotakin helvetin huonosti kirjoitettua saippuasarjaa sen sijaan että elän tätä omaa elämääni? Milloin koittaa se aika, että saisin olla onnellinen pitempään kuin pari kuukautta jonka jälkeen matto vedetään jalkojeni alta ja huomaan olevani taas tässä pisteessä? Pisteessä, jossa kaikki pitää taas aloittaa alusta, pitää tehdä se kaikki työ uudestaan ja nähdä se kaikki vaiva jälleen kerran.

Mietin eilen ja yöllä omia puutteitani ihmisenä. Sitä, että mikä se minusta puuttuva osa on ja mistä se puuttuu, kun en riitä, en kelpaa tai ole tarpeeksi arvokas. Minä kun en tiedä, onko se osa päässäni, sielussani vaiko ruumiillisessa olemuksessani. Pahimmassa tapauksessahan minusta puuttuu jotakin olennaista kaikista noista kolmesta. Tai sitten on vielä sekin vaihtoehto, että minussa on liikaa jotakin jossakin kohtaa. Ehkä menneisyyteni tekee minusta huonon ihmisen. En osaa tähän ikuisuuskysymykseeni vastata, se on suuri kysymysmerkki ja avoin asia vailla vastausta.

Kuten olen todennut, minä en ole täydellinen. Tiedostan omat heikkouteni ja omat huonot puoleni, ja pystyn niiden olemassaolon myöntämään. Eivätkä ne minusta ole niin isoja heikkouksia tai huonoja puolia etteikö niiden kanssa pystyisi elämään, koska pystynhän minä itsekin elämään niiden kanssa. Minä olen henkisesti vahva ihminen. Olen taistelija. En olisi tässä jos en olisi vuosien myötä kasvanut näin vahvaksi ja omaisi näin voimakasta taistelutahtoa. Taistelutahtoni on välillä liiankin voimakas koska en halua antaa periksi, luovuttaa ja myöntää tappiotani. Mutta sellainen minä olen, taistelen viimeiseen asti. Puolustan omaani henkeen ja vereen.

Minä tiedän sen, että selviän koska olen selvinnyt ennenkin, mutta ei tämäkään tieto helpota olotilaani juuri ollenkaan. Tuntuu siltä että minuun on isketty kaksimetrinen puukko sekä selkään että sydämeen enkä minä tiedä miten ne saa revittyä irti, minusta tuntuu etten minä itse saa niitä revittyä irti, en tiedä sitäkään että kuka ne voi repiä irti jos en itse siihen pysty. Tuntuu taas siltä että olen mitätön, arvoton, yhdentekevä. Ilmaa, roska, kivi kengänpohjassa.

Tikusta asiaa

Täällä taas, pitkästä aikaa. En ymmärrä mihin päivät ja viikot ovat hurahtaneet, koin pienimuotoisen shokin äsken kun kirjauduin tänne ja huomasin että olen kirjoittanut viimeksi kolme viikkoa sitten. Tai siis olen minä kirjoittanut mutta tuolla luonnosteksteissä olevia aivopieruja en laske tähän mukaan, koska ne ovat nimensä mukaisesti aivopieruja sekä luonnoksia jotka odottavat siellä sitä päivää että saan niistä muokattua jotakin jota kehtaa sanoa järkeväksi. En jaksa enkä viitsi pahoitella sitä että kirjoitteluväli pääsee venähtämään koska en vain yksinkertaisesti voi tälle asialle mitään etten kirjottele enään joka päivä kuten silloin kun tämän blogin perustin. Ja eihän tuo kyllä varsinaisesti ole sellainen asia jota tarvitsee pyydellä anteeksi. Nyt päätin kuitenkin tehdä tikusta asiaa ja kirjoittaa sekä omaksi että lukijoideni iloksi joita on muuten jo kokonaiset viisi kappaletta ja tämähän on viisi enemmän kuin odotin siinä vaiheessa kun ensimmäiset blogitekstit tänne kirjoitin.

Toisaalta kaipaan ajoittain anonyyminä kirjoittamista. Tällaisina hetkinä varsinkin. Lähinnä siitä syystä että nytkin pitäisi nuo ajatukset purkaa tuolta päästä johonkin ilman että ne kulkevat minkäänlaisten suodattimien tai sensuurikoneistojen läpi jotta pää vähän tyhjenisi ja valloillaan oleva megasuuri ahdistus helpottaisi. Tekisi mieli avautua jotta tuo vitutuksen aiheuttama veren suonissakiehuminen vähän laimenisi ja verisuonet lakkaisivat napsumasta poikki pääni sisällä. Näiden lisäksi tekisi mieli hehkuttaa ja suoltaa saavillinen siirappia, ruusunterälehtiä ja muuta yhtä imelää ja ihanaa, mutta... Niin. En viitsi tehdä mitään edellämainituista koska en halua että kenelläkään menee seitsemää kiloa pakastevihanneksia sekä nenään että korvakäytävään, enkä myöskään suolla sitä siirappia tai muuta yhtä ihanaa koska en vielä uskalla hehkuttaa julkisesti. Pieni ääni takaraivossani jota itsesuojeluvaistoksi kutsun, sanoo että vielä ei ole sen aika. Tyydyn siis julkisen avautumisen sekä hehkuttamisen sijasta kiehumaan ja hihkumaan itsekseni. Onneksi minulla on ympärilläni ihmisiä jotka kuuntelevat.

Kuluneina viikkoina ei ole tapahtunut mitään sellaista josta kannattaisi mitään syvällisempää raporttia alkaa kirjoittamaan ja sitten on niitä asioita joista en vielä tässä vaiheessa kovin tarkkoja raportteja halua/viitsi/jaksa/uskalla kirjoittaa. Voin kuitenkin kirjoittaa ympäripyöreästi siitä mitä olen itsekseni miettinyt. Zen-olotila josta aiemmin kirjoitin, vallitsee edelleen vaikka sitä on asia jos toinenkin yrittänyt horjuttaa. Välillä on käynyt mielessä ajatus siitä että universumilla on jonkunasteisia purkamattomia patoutumia taikka se kantaa jonkinlaista kaunaa allekirjoittanutta kohtaan kun tuntuu ettei mikään mene kohtuudella ja jostakin tuntuu ilmestyvän seinä juuri siihen mistä yritän kulkea, mutta onneksi ne hetket ovat olleet ohimeneviä ja pienet vastoinkäymiset voitettavissa. Olen huomannut sanan jos esiintyvän melko usein ajatuksissani kun olen pohtinut asioita. Voin sanoa olevani hyvä jossittelemaan sekä hyvässä että pahassa, välillä vähän liiankin hyvä, mutta minkäpä minä omalle mielikuvitukselleni ja ajatuksenjuoksulleni voin.

Minä valvoin viime yönä aamun tunneille asti. Valvoin, mietin ja jossittelin. Kun jossitellaan vähemmän mukavalla tavalla, se sana jos on hienosti verrattuna kuin makuuhuoneeseen eksynyt sääski kesäyönä - se inisee jossakin lähettyvilläsi mutta et näe sitä, eikä sitä luonnollisestikaan saa hengiltä vaikka kuinka huitoo pimeässä summanmutikassa. Kun sytytät valot, sitä itikkaa ei enään näy eikä kuulu etkä näinollen saa sitä tapettua ja valojen sammuttamisen jälkeen se jatkaa itsepintaista ininäänsä häiriten yöuniasi. Kun taas jossitellaan mukavalla tavalla, se sana jos tuo hymyn huulille, saa haaveilemaan ja tekee mielen iloiseksi. Näin ainakin minulla. Viime aikoina on tullut jossiteltua sekä hyvässä että pahassa monenkin asian suhteen, enemmän kuitenkin hyvässä ja se pahanpuoleinen jossitelu on pysynyt kohtuuden rajoissa.

Viime yönä minua piti hereillä tuo jos-sana sekä itsepintaisena, yöunia häiritsevänä sääskenä sekä suupielet ylös hymyn muotoon nostavana sanana. Tämän lisäksi minua valvottivat muutkin ajatukseni ja mietteeni. Päälimmäisin tunne mikä tuosta jossittelusta, ajattelemisesta ja miettimisestä jäi käteen, oli kuitenkin suru ja taisinkin nukahtaa aamun tunteina suupielet maata kohden. Hyvänä kakkosena tulivat ahdistus ja kiukku. Syy on kovin yksinkertainen, se selittyy yhdellä sanalla - ihmiset. Olen viime aikoina kuullut asioita sekä itsestäni että muistakin, jotka laittavat miettimään sitä minkälaisia osa nykyihmisistä oikein on sen lisäksi että uutisista saa päivittäin lukea ja kuulla tapahtuneista kauheuksista. Välillä tulee sellainen tunne että sitä on muutaman muun lisäksi ainoa selväjärkinen tässä maailmassa ja muut ovat jotenkin päästään sekaisin, koska en yksinkertaisesti aina ymmärrä ihmisten toimintatapoja ja ajatusmaailmoja.

Minä uskon siihen että melkeinpä kaikki, mitä ihminen tekee tai sanoo, on selitettävissä jollakin tavalla. Kaikkeen löytyy aina jonkinlainen perustelu, selitys tai syy. Toki on olemassa asioita joihin ei minkäänlaista järkevää perustelua, selitystä tai syytä löydy mutta aina on olemassa jotakin joka on ainakin vähän sinnepäin. Minä itse olen ihminen jolle on tärkeää ymmärtää, joten tarvitsen jonkunlaisen perustelun, selityksen tai syyn. Inhoan selvittämättömiä asioita jotka ovat kuin avoimia kysymysmerkkejä vailla vastausta. Joskus ne kysymysmerkit valitettavasti jäävät avoimiksi, niihin ei syystä tai toisesta saa vastausta ja asiat jäävät selvittämättömiksi ja niiden asioiden kanssa täytyy vain elää, mutta itse pyrin siihen että niitä selvittämättömiä asioita tai avoimia kysymysmerkkejä ei jää. En tietenkään aina tavoitteessani onnistu, mutta jos tämä tavoite jää saavuttamatta, se ei yleensä ole ollut minun syyni.

Inho-sanasta saankin oivan aasinsillan seuraavaan asiaan, joka pyöri mietteissäni yöllä. Tämä asia on joidenkin ihmisten harrastama toimintatapa jota inhoan, jollakin tasolla vihaankin enkä kykene ymmärtämään. Tämä toimintatapa tunnetaan nimellä juoruaminen ja paskanpuhuminen. Toki myönnän, että juoruan tietyssä mielessä itsekin, mutta käyttäisin siitä mieluummin sanaa raportoiminen koska se on sellaista hyväntahtoista höpötystä asioista ja ihmisistä jota meistä jokainen harrastaa. Suoranaista paskaa en kyllä voi myöntää puhuvani ainakaan tarkoituksella. Juoruamisen ja raportoimisen välillä on iso ero. Näiden kahden asian välillä on raja ja jos se raja ylitetään, voisi sanoa niin että ylitetään hyvän maun raja. Minulla ainakin on olemassa raja siitä mitä kerron tai puhun muille ihmisille, mitä pidän itselläni ja sitten ovat vielä ne asiat jotka pidän pienessä piirissä.

Tämä raja kun ylitetään kuljettaessa raportoimisesta juoruamiseen, se puhe muuttuu hyväntahtoisesta höpinästä pahansuovaksi paskanjauhannaksi joka sisältää mm. toisten yksityisasioiden levittelyä, totuuden muuntelua ja rumien valheiden kertomista. Raportoimisella kun harvemmin pyritään siihen että saadaan raportin aiheena olevalle ihmiselle paha mieli ja paska maine aikaiseksi, ja mielestäni juoruamisen tarkoitus on juurikin tämä sen lisäksi että pyritään pönkittämään omaa olemusta ja parantamaan omaa oloa. Sen kummemmin asioita erittelemättä totean vain, että korviini kantautuneet asiat etenkin itsestäni pahoittivat mieleni. Olen kyllä ollut erittäin tietoinen siitä minkälaisia asioita minusta mitä todennäköisimmin tuolla maailmalla liikkuu ja kenen puhumana, mutta ei se tarkoita etteikö niiden kuuleminen saisi mielialaani laskemaan. Jotenkin sitä on ajatellut optimistin tavalla niin että ne asiat eivät tulisi minua enään vastaan. Olisi eri asia jos ne juorut ja huhut olisivat totta, mutta kun ne eivät ole niin tilannehan on ihan toisenlainen.

Näihin juoruihin ja huhuihin törmääminen näin vuosien jälkeenkin saavat tämän tytön surulliseksi, jo siitäkin syystä että itse olen pyrkinyt ne asiat unohtamaan koska menneet ovat menneitä mutta kaikki eivät edes yritä pyrkiä samaan. Toinen hyvä syy on se, että kyse on todella henkilökohtaisista asioista jotka on muunneltu totuudesta joksikin ihan muuksi, eli se raja raportoinnin ja juoruamisen/paskanjauhannan välillä on ylitetty kovaa, korkealta ja rumasti. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että tärkeintä on se että itseni lisäksi kaikki ne tietävät asioiden oikean laidan joiden se tarvitsee tietää, ja olettaisin että se on näin. Tähän joukkoon kuulumattomilla ei juurikaan ole väliä.

Ahdistaa yllämainitun lisäksi myös eräs toinen asia. Ahdistaa olla näin avoin kuin nyt olen. Olen päästänyt ihmisen suojamuurieni sisäpuolelle ja näin avoimena olo tuntuu lähinnä siltä kuin olisi lähtenyt ihmisten ilmoille alasti sen sijaan että olisi pukenut vaatteet päälle. Ei sillä että minulla olisi tapana kulkea ilman vaatteita muualla kuin kotona, mutta tämä näin avoimena olo tuntuu siltä kuin olisi alaston. Ei ole mitään, minkä taakse piiloutua, ei mitään mihin verhoutua. Ainoa mikä minulla on suojanani on molemminpuolinen luottamus eikä sen taakse voi piiloutua eikä siihen voi verhoutua, siitä voi vain pitää kiinni, tarraudun siis kaksin käsin siihen kun ei minulla muutakaan ole. Ahdistuksen lisäksi tämä olo tuntuu hyvältä, koska minusta tuntuu siltä että tällainen riskinottaminen on sen arvoista ja toivon kyllä todellakin että näin on.

Ympäripyöreää, mihinkään liittymätöntä tekstiä, tiedän sen itsekin mutta minä olen mieluummin vähän ympäripyöreä kuin kanttinen. Tämän tekstin ei ole tarkoituskaan olla kovin järkevä jo senkään takia kun en huonojen yöunieni jälkeen tunne itseäni kovin fiksuksi ja filmaattiseksi, kunhan suollan sekalaisia ajatuksia ulos tuolta päästäni jotta olo vähän kevenisi ja pää tuntuisi vähän vähemmän heliumpallomaiselta. Nyt alkaa tuntumaan siltä että on parempi lopetella tältä erää ennenkuin sisälläni asustavat wannabe-kirjailija, korpifilosofi, keittiöpsykologi ja takametsien Runeberg ottavat kokonaan vallan minusta. Taidan kömpiä peiton alle odottelemaan unta toivoen että sitä kertyy enemmän kuin viime yönä, tällaiset muutaman tunnin yöunien jälkeiset sprölölöö-ääh-päivät kun eivät ole mistään kotoisin. Eiköhän huomenna ole parempi päivä.

Zen

Nyt voin sanoa hyvällä omallatunnolla, että ohi on. Muuttorumba siis. Tai no onhan se ollut jo jonkin aikaa, mutta olen pitänyt luovaa taukoa blogin kirjoittamisesta ja toisaalta on ollut niin paljon tekemistä etten ole ehtinyt kirjoittamaan. Näiden tekosyiden lisäksi minua on viime aikoina vaivannut jonkunmoinen en-osaa-kirjoittaa-syndrooma, sen oireisiin kuuluvat mm. kirjoitusvirheet ja lauseet joiden sisältö on tätä luokkaa: "Muodostamaan kykenen lauseita minä järkeviä". Tuo kyseinen syndrooma oireineen vaivaa minua vieläkin, mutta toivottavasti tulen kuitenkin ymmärretyksi. Ja onhan siinä se positiviinen puoli että täysin järjenvastaiset lauseeni herättävät varmasti hilpeyttä niissä jotka niitä sattuvat lukemaan. Asiaa olisi vaikka kuinka, en edes tiedä mistä aloittaisin ja luonnollisestikin kaksi kolmasosaa kirjoitusideoistani ovat jälleen kadonneet tuhkana tuuleen kun en ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa asioita ylös silloin kun ne ovat olleet mielessä. En tiedä mikä siinä on kun sitä ei opi edes kantapään kautta että ne asiat pitäisi raapustaa edes johonkin silloin kun jotakin suorastaan nerokkaan viisasta käy mielessä.

Tämä nykyinen kämppä on yhtä taulua vaille "valmis" ja tämä asunto tuntuu kodilta. On tuntunut ensimmäisistä täällä vietetyistä päivistä ja öistä asti. Vaikka tämä on vain kerrostalossa oleva vuokra-asunto joka on paljon pienempi kuin edellinen kämppämme, seinät ovat täynnä edellisten asukkaiden taulukoukkuja ja tapetitkin ovat ottaneet jos jonkinmoista osumaa vuosien saatossa, tämä on silti koti. Minun ja pienemmän räpätädin koti. Nauroin itselleni ääneen tuossa yhtenä päivänä, kun tajusin että pienestä se minäkin tulen nykyään iloiseksi - olin nimittäin yhtä innoissani kuin pikkulapsi jouluaattona kun postinkantaja tiputti ensimmäiset oikeat postit minun nimelläni varustettuna tämän kämpän postiluukusta, vaikka ne laskuja olivatkin. En tosin ole täysin vielä tätä muuttoasiaa sisäistänyt koska olen todella monta kertaa meinannut ajaa tuonne naapurikuntaan vanhalle kämpällemme kun olen ollut tulossa "kotiin", mutta olen onneksi tajunnut ajoissa että olen menossa ihan väärään suuntaan. Niinhän sitä sanotaan, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tämän hetkiset kuulumiset voin kiteyttää sanomalla, että kun on kämpässä fengshuit kohdillaan ja olotila on zen niin mikäs tässä on ollessa. Hyvin pyyhkii, ehkä vähän liiankin hyvin mutta en anna sen häiritä. Tai yritän olla niin etten anna sen häiritä, toistaiseksi olen tavoitteessani onnistunut kiitettävän hyvin. Kun se elämä nyt kerran hymyilee minulle, hymyilen takaisin. On kyllä hankala olla hymyilemättä kun tuohon naamalleni on jämähtänyt sellainen persevirneeksi kutsumani kestohymy. Olen nimennyt tällä hetkellä allekirjoittaneessa vallitsevan olotilan zen-olotilaksi, koska se kuulostaa yhtä hienolta kuin tämä olotila tuntuu. Jotenkin viime aikoina ovat kaikki asiat loksahdelleet omille paikoilleen, ja tuntuu siltä että elämä on nyt sellaista kuin sen pitääkin olla, sellaista kuin haluan sen olevan. Ja tämän tajuaminen tuntuu niin maan valtavan hyvältä.

Tähän zen-olotilaan pääseminen on ollut helvetin pitkä ja raskas prosessi joka on vaatinut käsittämättömän määrän työtä jota minä hampaat irvessä, itkua vääntäen ja hikoillen kuin pieni sika koko syksyn ja talven tein. Nyt kun sen tehdyn työn tuloksen näkee, kuulee, tuntee ja aistii muutenkin, sitä tajuaa että lopputulos on ollut kaiken sen vaivan arvoista, tajuaa ettei se tehty työ ole todellakaan mennyt hukkaan vaan täysin päinvastoin. Olisin tietysti voinut mennä sieltä missä aita on matalin ja jättää sen työn tekemättä, mutta minä päätin etten anna periksi. Välillä, tai no paremminkin sanottuna usein, luovuttaminen tuntui erittäin houkuttelevalta vaihtoehdolta mutta suomalaisella sisulla ja perkele-meiningillä tässä on menty se ajatus päälimmäisenä että teen loppuun sen minkä olen aloittanut. Tiedän kyllä sen ihan sanomattakin että on asioita jotka olisin voinut tehdä toisin ja asioita jotka olisi voinut jättää tekemättä, joten en edes itse antaisi itselleni arvosanaksi kymppi plussaa jos tekemääni työtä aletaan numeroin arvostelemaan. Kahdeksan miinus on ehkä lähempänä todellisuutta. Lopputulos tosin on täyden kympin arvoinen, ainakin omasta mielestäni.

Vaikka olotila on zen ja elämä hymyilee, pientä stressintynkää ja ahdistuksenpoikasta on ollut ilmoilla mutta ne eivät ole olleet sellaisia lajia että menettäisin yöuneni, pahoittaisin mieleni tai päiväni olisivat totaalisen pilalla. Ne ovat sellaisia jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita, kuten esimerkiksi raha joka ainakin minua stressaa olipa sitä sitten vähän, paljon tai ei ollenkaan. En ehkä haluaisi päästäkään sellaiseen tilanteeseen jolloin mikään ei stressaisi tai ahdistaisi, se voisi olla jo niin omituinen olotila ja elämäntilanne että ei sen kanssa osaisi olla yrittäisipä sitten pyöriä päällään taikka seistä ihan normaalisti jaloillaan. On mukavampaa näin kun elämä ei ole täysin mutkatonta tai liian helppoa. Onneksi olen oppinut tekemään sille ahdistukselle jotakin jotta sen saa purettua tai edes vähennettyä sen määrää, sen sijaan että sitä jäisi kieriskelemään siihen ahdistuksen täyttämään paskanhajuiseen mutalammikkoon. Ei minusta silti täydellistä ole tullut vaikka itseni ja pääni kanssa olen töitä tehnytkin, eikä niin pitkää pimeää tule että voisin sanoa olevani täydellinen. Ja hyvä niin. Olen mieluummin ihan vain minä kaikessa epätäydellisyydessäni.

En tosin voi ottaa kaikkea kunniaa itselleni siitä että olen tähän zen-olotilaani päässyt, enkä haluakaan koska kiitosta ja kunniaa kuuluu todella monelle muullekin ihmiselle, enkä usko että olen muistanut edellämainittuja jakaa niille jotka ovat niitä ansainneet. Tämän hoksattuani tajusin myös sen, että tulee ihan liian harvoin sanottua ihmisille kuinka tärkeitä he minulle ovat, kai sitä toisaalta ajattelee niin että he tietävät sen sanomattakin. En silti pidä ketään itsestäänselvänä vaikka en sitä muista tai osaa sanoa kuinka paljon välitän. Toivonkin ettei kukaan luule minun ajattelevan että on päivänselvä asia että lähipiirini ihmiset ovat siinä asemassa missä ovat eli minun elämäni lähimpiä ihmisiä, koska en millään muotoa enkä missään tapauksessa ajattele niin.

Haluankin kiittää sydämeni pohjasta asti kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat seistä pönöttäneet tuossa minun vieressäni ja tukeneet minua, olleet olkapäänä, potkineet persuuksille kun siihen on ollut aihetta, kuunnelleet valitusvirteni ja itkuni sataan kertaan ja niin edelleen. En minä tästä yksin olisi selvinnyt, en todellakaan. Tämän virtuaalisen maailman ihmisille jaoin jo kiitosta aiemmin tuolla erään keskustelufoorumin puolella, sen sivuston ihmisten lisäksi kiitosta kuuluu myös muille tämän internetin ihmeellisen maailman ihmisille joilla on jotakin tekemistä sen kanssa että olen tähän päivään selvinnyt hengissä ja suunnilleen selväjärkisenä. Kaikkein tärkein tukijoukkoni koostuu kuitenkin läheisistäni - perheenjäsenet, ystävät ja ihan kaikki. En keksi mitään tarpeeksi hienoa ja kaunista ilmaisua kertomaan sitä kuinka kiitollinen kaikille olen, joten tyydyn toteamaan lyhyesti ja ytimekkäästi että kiitos. Kiitos ihan jokaiselle joka kokee auttaneensa minua edes jollakin tavalla.

Yritän luottaa siihen että elämä kantaa minua tästä eteenpäinkin. Yritän uskoa siihen mitä eräs ystäväni minulla joku aika sitten sanoi - onhan se jo aikakin että elämä hymyilee minulle ja aurinko paistaa tähän minunkin risukasaani kun viime vuodet ovat menneet pääosin paskassa rämpiessä, ja siellä on rämmitty välillä korvia myöten. Yritän uskoa siihen että asiat ovat hyvin vielä huomennakin, vaikka toisaalta takaraivossani jomottaa alkavan päänsäryn tavoin pelonsekaisia ajatuksia siitä että jos tämä onnellisuuden ja hyvänolon tunne loppuvatkin kuin seinään. Olen kuitenkin nyt oikeasti onnellinen ja aion ottaa tästä tunteesta ja olotilasta kaiken ilon irti sen lisäksi että yritän luottaa siihen että tämä onnellisuus kaikkineen on pysyvää lajia.

Lähden nyt jatkamaan tässä zen-olotilassa völlymistäni tiskaamisen muodossa. Laitan taustalle soimaan biisin josta en saa tarpeekseni, kuten en saa myöskään yhtyeestä joka tämän kyseisen biisin esittää. Tiedän kyllä että biisi kestää yli yhdeksän minuuttia, mutta suosittelen kuuntelemaan sen loppuun asti.

Hyvästi!

Huijasin! Ihan vähän vaan. Siis sen suhteen että kirjoitan vasta kun muutorumbat ja -salsat on tanssittu. Mietin tuossa äsken että onhan se nyt pikaisen merkinnän arvoinen asia kun juon viimeisiä aamukahvejani tässä asunnossa, hyvästelinhän tämän kämpän saunankin kun lämmitin sen eilen ensimmäistä kertaa todella moneen kuukauteen. Yhtä huonot löylyt oli kuin aikaisemminkin, mutta tulipahan käytyä. Ryystän vielä pari kuppia kahvia ja käyn kippaamassa pikkuneidin mummulaan, tulin siihen lopputulokseen että taitaa olla parempi kun tyttö ei pyöri jaloissa pätevänä apulaisena kun näitä viimeisiä tavaroita viedään. Olen koko viikon pakannut, kuskannut ja kantanut omaisuuttamme uuteen osoitteeseen töiden ohella ja ruumiillinen olotila on verrattavissa katujyrän alle jäämiseen. Ei sillä että olisin moisen tilanteen kokenut, mutta päätin verrata olotilaani hienosti näin. Jotakin positiivista kuitenkin, ei ole tarvinnut minkäänlaisen urheilun harrastamista edes harkita kun on tuota liikuntaa on saanut sekä muuttotouhuissa että töissä. Ja tällä menolla allekirjoittaneella alkaa olla semmoinen haba että annan kaikille turpaan mennen, tullen ja palatessa vaikka en väkivaltainen ihminen olekaan.

Viime päivät tämä kämppä on ollut kovin orvon näköinen kun naisen/blondin logiikalla vein täältä ensimmäisenä verhot, taulut ja matot, kaikkihan lähtee sisustuksesta. Ensin mennään taulujen, verhojen ynnä muun kanssa sinne uuteen osoitteeseen kokeilemaan että sopivatko ne sinne vai täytyykö lähteä ostoksille. Ei onneksi tarvitse lähteä ostoksille, ei siihen olisi kyllä rahaakaan. Sen minä kyllä sanon että kun tämä muuttorumba on tanssittu viimeistä askelta myöten, en muuta hetkeen yhtään mihinkään. Laskin tuossa yhtenä päivänä että tämä on kaiken kaikkiaan seitsemäs muuttoni mikäli laskuni pitävät paikkansa. En siis ole kovinkaan kauaa yhdessä asunnossa viihtynyt, nyt päätin että en muuta mihinkään ellei ole ihan pakko. Tämänkertainen muutto tuntuu kuitenkin hyvältä, en voi sanoin kuvailla tätä onnellisuuden määrää kun saan viimeinkin jättää hyvästit tälle kylälle ja pääsemme pikkuneidin kanssa niin sanotusti takaisin kotiin, ja olemme taas omalla reviirillämme. Se tieto lämmittää minun sydäntäni valtavasti kun tiedän että jatkossa kaikki meille tärkeät ihmiset ja kaikki muukin on lähellä. Eikä tämä paikka ole tuntunut pitkään aikaan kodilta, en ole ihan varma että kerkesikö se ikinä tuntuakaan.

En nyt lätise tämän enempää, tämän postauksen pääasia ei ollut se mitä tähän toinen silmä auki kahvia juodessani kirjoitan, vaan se että tämä todellakin on viimeinen teksti minkä näiden seinien sisällä kirjoitan. Jotenkin en vielä täysin tajua tuota ajatusta, mutta jospa se iskostuisi tuonne tajuntaani kun kaikki tavarat on viety. Päätin että illalla olen kyllä muutaman lonkeron ansainnut pitkän ja rankan viikon päätteeksi. Aion juoda kalsarikännit, tai vähän naisellisemmin ilmaistuna sukkahoususiiderit hyvässä seurassa pahvilaatikoiden ja jätesäkkien keskellä. Mikäs sen mukavampaa. Nyt toivotan oikeasti hyvää viikonloppua itse kullekin, myös itselleni ja pikkuneidille joka on lievästi sanottuna hukassa olevan näköinen täällä lähestulkoon tyhjässä asunnossa. Kirjoittelen ihan ajatuksen kanssa kun olemme asettuneet taloksi, on hirveästi kaikkea mistä olen ajatellut kirjoittaa. Nyt revin takamukseni irti tästä jakkarasta ennen kuin se kasvaa kiinni tähän.

p.s. Lisäsin tekstieni alatunnisteeseen toistaiseksi tuntemattomasta syystä gallupin joka näkyy jokaisen postaukseni alareunassa ja siihen voi halutessaan vastata. Se on helppoa ja yksinkertaista - klikkaat vain haluamaasi vastausvaihtoehtoa.

Kultainen lapsuus

Totesin kyllä aiemman postaukseni otsikossa sen, että tikulla silmään sitä joka menneitä muistelee, mutta nyt on kyse ihan eri lajin asioista kuin mihin tuolla vanhalla viisaudella viittasin. Sain idean tämänkertaiseen postaukseeni kun löysin läjän vanhoja valokuvia, valokuvista sain aasinsillan siihen että minulla on huomenna synttärit ja merkkipäivästäni sain sitten aasinsillan tällaisen blogimerkinnän tekemiseen. Välihuomautuksena todettakoon, että en ole ihan varma onko se hyvä vaiko huono asia kun olen syntynyt Hitlerin kanssa samana päivänä. Pitemmittä puheitta itse asiaan. Haluankin ilostuttaa jokaisen päivää laittamalla tähän parhaat valokuvat lapsuuteni ajalta jotka tuolta omista arkistoistani löysin.

Kuten kuvasta näkyy, on tämän tytön ruokavalio ollut omalaatuinen jo ihan pienestä lähtien. Ja mahani on mitä ilmeisimmin ollut pohjaton jo tuolloin ainakin päätellen siitä kuinka monta rullaa tuota vessapaperia olen evääksi pöydälle varannut. Toinen esimerkki omalaatuisesta ruokavaliostani on se, että olen pienenä syönyt kaakaojauhetta suoraan paketista käyttäen juustohöylää ruokailuvälineenä. Valitettavasti en löytänyt valokuvaa todisteeksi. Enkä tiedä että miksi sitä kaakaojauhetta on sillä juustohöylällä pitänyt syödä, kun voisi näin äkkiseltään kuvitella että se syöminen olisi ollut helpompaa esimerkiksi lusikalla. Mutta toisaalta, olen ollut aina vähän sen sortin ihminen että joskus ne asiat täytyy tehdä vaikeimman kautta.

Omalaatuisen ruokavalioni lisäksi olen ollut muoti- sekä trenditietoinen jo lapsena, ainakin kuvassa olevasta asukokonaisuudesta päätellen.

 

Sen lisäksi että olen ollut äärettömän muotitietoinen lapsesta asti, minussa on näemmä aina ollut myös valokuvamallin ainesta ainakin tästä poseerauksesta päätellen. Pienemmästä räpätädistä, tyttärestäni siis, löytyy muuten tasan samanlainen kuva, joten ei ole omena kauaksi puusta pudonnut.

Tässä olen minä noin 6-vuotiaana. Kuva on otettu Sveitsissä, olin isäni mukana hänen pelireissullaan. Tästä kuvasta voi päätellä sen, että on ollut tiettyjä enteitä jo tuolloin siitä että minulle alkaa jossakin vaiheessa olut maistumaan - poseeraahan kuvassa alle kouluikäinen minä Lapin Kullan lippis päässä, ja kovin olen ylpeän näköinen.

Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä - olen todistanut jo ensimmäisellä luokalla olevani sekä älykäs että omaavani rajattoman mielikuvituksen. Perustelen tämän sillä miten olen vastannut tämän kirahvitehtävän neljänteen kysymykseen. Kysymyshän on "Miten kirahvi toimii kun ihminen lähestyy sitä?" ja minä olen vastannut "Juoksee pakoon, sen hännässä on taikavoimia". Tämän lisäksi koen kakkoskysymykseen kirjoittamani vastauksen kertovan "ei se aina ole niin justiinsa"-elämänasenteestani, olenhan määritellyt vauvakirahvin olevan "parimetriä" korkea syntyessään. Suottapa tuota kovin tarkkoja korkeusarvioita määrittelemään, ei se ole niin justiinsa.

Tämän pidemmästi en nyt raapustele, täytyy lähteä jatkamaan tavaroiden pakkaamista. Eikä minulla oikein ole mitään viisasta sanottavaakaan jos yltiöpositiivista hepulointia ei lasketa mukaan. Palaan asiaan kun muuttorumba on saatu tanssittua. Laitan tähän vielä biisin joka kuvastaa tämän hetkistä olotilaani erittäin hyvin, ja tämä löytämäni videonpätkäkin oli hauska kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Hyvät viikonloput itse kullekin jo näin vähän etuajassa!

Joka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään

Maanantai, motivaatio siivoamiseen ja tavaroiden pakkaamiseen on vähän kadoksissa joten päätin viettää aikaani kirjoittamalla. Olen tehnyt perin kummallisen havainnon. On näemmä ihan sama, viettääkö viikonloppunsa selvinpäin vaiko päissään, kuskina vaiko tekemättä yhtään mitään sen kummempaa, lopputulos on aina sama - sunnuntain ja maanantain välinen yö on sellainen armoton liskojen yö. Sunnuntai-iltana nukkumaanmennessä päässäni alkavat sellaiset rajummanpuoleisen liskojen bileet kaikkine härpäkkeineen joita bileissä yleensä on diskopallosta lähtien, itse nimitän tätä liskodiskoksi. Yleensä näistä liskojen öistä kärsivät ne jotka ovat juhlineet alkoholin voimalla monta päivää putkeen ja kun sen juhlimisen lopettaa, sitä seuraa tämä surullisen kuuluisa liskojen yö. Minä kuitenkin näemmä saan nauttia näistä liskodiskoista olinpa juonut tai en, lähinnä tämä diskoilu ilmenee unettomuuden ja painajaisten sekä erittäin omituisten unien muodossa. Muutenkin on sellainen olo kuin olisi krapula tai sen jälkeinen olotila. Piti muuten ihan puhtaasta uteliaisuudesta googlettaa tämä kyseinen termi, liskojen yö, ja Urbaani Sanakirja kertoo siitä kaiken olennaisen ja jos klikkaat tästä, pääset lukemaan itse sen mitä siitä sanotaan.

Minulla luonnollisestikin oli viime yönä aikaa mietiskellä syntyjä syviä kun uni ei tuon päässäni olleen liskodiskon takia tullut. Unet olivat toki hakusalla ihan muistakin syistä, lähinnä siitä syystä kun tuolla minun päässäni soi sen liskodiskon aiheuttaman metelin lisäksi melkoisia ajatusten muodostamia aarioita. Kivan kuuloisia aarioita tosin ovat ja ajatukset mukavia, mutta olisi silti ihan kätevää jos ne aariat saisi laitettua jonkunlaisesta nupikasta pauselle siksi aikaa että kykenee nukkumaan, ja aamulla voisi sitten vastaavasti painaa jonkunlaista play-nupikkaa jotta ne aariat jatkuvat sekä sulo- että riitasointuineen sen sijaan että ne pauhaavat läpi yön häiriten nukkumistani. Näin muuten todella psykedeelisiä saksankielisiä unia ja painajaisia viime yönä. Tai no olettaisin niiden olleen saksankielisiä, itsehän en puhu saatikka ymmärrä saksaa muutamaa sanaa enempää jos kännissä puhuttavaa ja kuultavaa siansaksaa ei lasketa mukaan, mutta saksalta se kovasti kuulosti. Harmittaa kun en enään muista kuin sanan sieltä täältä, olisi ollut ihan mielenkiintoinen tulkata niitä uniani nettisanakirjaa apuan käyttäen. Nämä unet johtunevat siitä että on tullut luukututettua yhtä viime aikaisista uusista musiikillisista löydöistäni, Unheiligiä. Uteliaimmat voivat kuunnella kyseistä tuotantoa klikkaamalla tästä.

Tajusin äsken että tuosta aiemmasta tekstistäni jäi puuttumaan melko olennaisia seikkoja joista oli tarkoitus kirjoittaa ja huomaan kyllä itsekin että alkuperäinen pointtini katoaa mitä pitemmälle tuo edellinen tekstini etenee. Sen siitä saa kun saa suorastaan nerokkaan viisaan ajatuksen alkaa kirjoittamaan alkavan iltavillin kourissa, joka luonnollisestikin pahenee ja muuttuu jossakin vaiheessa yltiöposiitiviseksi hepuloinniksi juttujeni lähtiessä todella korkeaan lentoon. Viimeiselle riville päästessäni pudistelin jo itsekin päätäni ja mietin ankarasti että onkohan tuolla minun pienessä päässäni liikkunut paskanruskeiden silmieni lisäksi yhtään mitään siinä kohtaa kun olen tuon hepulointini kaikkien luettavaksi julkaissut, mutta olkoot nyt siinä kaikessa komeudessaan. Ne aatokset jotka siihen oli tarkoitus kirjoittaa, menivät jo menojaan joten on ihan loogista siirtyä seuraaviin aatoksiin. Itseni tuntien tiedän että ne menojaan menneet aatokset tulevat kyllä jossakin vaiheessa takaisin, sitä päivää odotellessa.

Mietiskelin näitä asioita jo lauantai-iltana kun vietin laatuaikaa itseni kanssa, eli siis toisinsanoen ajelin yksin hyvää musiikkia kuunnellen. Niinhän siinä vääjäämättä käy ainakin omalla kohdallani että ajatukset alkavat pyörimään enemmän ja vähemmän vauhdikkaasti suuntaan, toiseen ja kolmanteenkin. Kerkesin siinä sitä laatuaikaa viettäessäni mietiskellä kaikkea säästä muuhun paskantärkeään, mutta kotimatkalla ajatukseni suuntautuivat jostakin tuntemattomasta syystä omaan menneisyyteeni ja sitä kautta nykyhetkeen. Ei tämä ankara miettiminen hukkaan mennyt, viime yönä mietintöjä jatkaessani informaatiota tulvi päähäni ja sieltä ulos sellaista tahtia että oli työn ja tuskan takana pysyä perässä, mutta tästä oli todellakin jotakin hyötyä. Koin jonkunasteisen valaistumisen todella monen asian suhteen. Voisin väittää että pääni päällä syttyi niin iso ja kirkas lamppu että sen hehku häikäisi kanssaihmisiä Helsingissäkin. Ja se on muuten jo oikeasti iso ja kirkas lamppu, koska matkaa täältä Helsinkiin tulee 528 kilometriä. Luku on muuten tarkka, tarkistin Googlen karttasivulta.

Olen minä semmoisia ns. valaistumisia kokenut ennenkin kun olen yhtäkkiä hoksannut asioita, tapanani on sanoa että pääni päällä syttyi Osram ja valaistuin, mutta nuo viime yönä loppuun saattamani mietinnät ja niitä seuranneet valaistumiset olivat sarjassaan tähänastisista suurimpien joukossa. Niitä asioita oli niin monta etten tietenkään puoliakaan enään muista, koska en taaskaan jaksanut enään avata konetta jotta olisin voinut kirjoittaa ne talteen heti, mutta tärkeimmät muistan. Ne ovat sellaisia asioita joiden mukana kantaminen ja hyväksymättä jättäminen ovat tehneet tästä minun elämästäni todella hankalaa. Asioita, jotka vaativat sen että ne käsitellään ja mietitään alusta loppuun saakka useampaan kertaan, vasta sen jälkeen ne on niin sanotusti halki, poikki ja pinossa eivätkä vaivaa minua tai elämääni enään samassa mittakaavassa kuin tähän asti. Toki ne ovat olemassa edelleen, mutta tuon eilisen jälkeen ne eivät hankaloita tätä elämäni tien eteenpäin kulkemista, sen minä olen vakaasti päättänyt ja aion päätöksessäni pysyä. Jos olisin tämän niin kutsutun valaistumiseni kokenut hieman aiemmin, luulisin että olisin välttänyt monta hankalaa tilannetta ja monta mielipahaa, sekä omia ja muiden, olisi jäänyt kokematta mutta parempihan se on myöhään kuin ei milloinkaan.

Tämä postaus venyisi vähintään kolmen kilometrin pituiseksi, jos kirjoittaisin kaikista niistä asioista joiden suhteen koin sen valaistumiseni, joten keskityn vain olennaiseen. Minä ymmärsin sen, että menneet ovat ihan oikeasti menneitä. Sanonta jonka otsikkoonkin kirjoitin, pitää siis oikeasti paikkansa. Minulla on menneisyys ja historia kuten jokaisella meistä. Minun menneisyyteni on enemmän ja vähemmän riemunkirjava ja joiltakin osin sysimusta, mutta se on minun menneisyyteni eikä minulla ole mitään järkevää syytä hävetä sitä. Menneisyyteni antaa varmasti kanssaihmisille syyn jos toisenkin tuomita minut, sen miten olen tähän asti elänyt ja mitä olen tehnyt, mutta itse olen sitä mieltä että jos ihminen on joskus ollut jonkunlainen, ei se tarkoita että sitä olisi samanlainen vielä tänäkin päivänä. En siis henkilökohtaisesti harrasta sitä että muodostaisin mielipiteeni ihmisistä sen perusteella mitä he ovat joskus tehneet tai olleet, vaan sen perusteella mitä he tekevät ja ovat tänä päivänä.

Minulla on joskus mennyt lujaa, ihan liian lujaa esimerkiksi siksi kun on täytynyt kokeilun kautta hakea ne omat rajansa. Parempi se niin on että ne omat rajansa on kokeilemalla ja hakemalla löytänyt, kuin se että sen tekeminen olisi vasta edessäpäin. Olen myös tehnyt pitkän sarjan huonoja, typeriä ja vääriä valintoja sekä päätöksiä, mutta ne valinnat ja päätökset on tehty eikä niille enään mitään voi - ne on vain opittava hyväksymään sen sijaan että surkuttelisi vuodesta toiseen sitä kuinka ne asiat olisi voinut tehdä toisin ja täytyy pyrkiä siihen ettei sitä samaa virhettä tee toista, kolmatta tai neljättä kertaa. Itse kun olen välillä liiankin itsepäinen, se sama virhe pitää toistaa liiankin monta kertaa ennen kuin sen uskoo ettei sitä kyseistä asiaa kannata sillä tavalla tehdä vaan on syytä vaihtaa toimintatapaa.

Virheistähän on nimenomaan tarkoitus oppia jotakin, sekä omista että muiden tekemistä virheistä. Niiden huonojen valintojen, päätösten ja virheiden lisäksi menneisyydessäni on asioita joiden en olisi halunnut tapahtuvan, joita en olisi halunnut kokea. Asioita, joiden kulkuun ja päätöstapaan olen itse vaikuttanut ja asioita joiden kulkuun ja päätöstapaan minä en ole voinut vaikuttaa. Kaikilla tapahtumilla on syynsä, olipa kyse sitten siitä mitä on joskus tapahtunut, siitä mitä tapahtuu nyt tai siitä mitä tulee tapahtumaan. En viittaa tällä mihinkään uskonnolliseen, koska en edelleenkään usko minkään sortin jumaliin vaan sen sijaan uskon että se korkeampi voima joka meitä ihmisiä ohjailee, on meidän omat valintamme.

Kukaan ei ole täydellinen, en edes minä, enkä haluaisi ollakaan. Mieluummin olen sileän ja tasaisen eli täydellisen sijasta rosoinen ja naarmuinen eli epätäydellinen ja myönnän sen. Nekään, jotka luulevat hipovansa täydellisyyttä ja ovat näin ollen suoranaisia taivaan lahjoja muulle maailmalle, eivät ole täydellisiä. Yleensä sen lajin ihmiset ovat todella kaukana täydellisestä. Olen myös saanut uuden näkökulman liittyen ihmisen vajaavaisuuteen, tämä on suora lainaus erään ihmisen sanoista: "Kaikissa meissä on omat "virheensä". Varsinkin parisuhteessa, toisessa pitää olla yksi "isompi" virhe. Sen kun oppii hyväksymään, pienemmät virheet eivät haittaa. Jos taas ei olisi mitään virhettä, sitä kiinnittäisi huomattavasti enemmän huomiota niihin pienempiin virheisiin sitten ja se ei taas pitkässä juoksussa ole hyvä asia". Viisaita sanoja, ja juuri näinhän se on vaikka en ole asiaa aiemmin tältä kantilta tajunnut ajatella. En kyllä tullut kysyneeksi lupaa noiden sanojen lainaamiseen, mutta luotan siihen ettei tämä kyseinen ihminen minua kivitä vaikka hänen sanojaan lainasinkin.

Vaikka koenkin ajoittain sellaisia riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita, se taitaakin olla totta kun sanotaan että ihminen riittää omana itsenään, minäkin. Jos en riitä tai kelpaa tällaisena kuin olen, se vikahan on silloin siinä toisessa osapuolessa eikä minussa. Ihminen on erehtyväinen, jokainen tekee virheitä mutta se ei asioita muuta miksikään jos sitä jää jossittelemaan. Siinä käy pian niin että tajuaa elämänsä vilistävän ohi siinä kun itse keskityt vatvomaan menneitä rypien samalla itsesäälin pohjamudissa sen takia mitä joskus on ollut tai mitä on tullut tehtyä. On totta, että minun elämääni on tähän asti mahtunut enemmän ja vähemmän kaikennäköistä paskaa jota on lapattu niskaani suunnasta jos toisestakin, mutta ei se tarkoita sitä että niin tulisi aina olemaan. Minun täytyy siis lakata ajattelemasta niin, että koska asiat ovat joskus menneet tietyllä tavalla, ne menisivät aina niin koska eihän se niin ole.

Minä en enään tästä eteenpäin aio kantaa raskaana taakkana mukanani menneisyydessäni tapahtuneita asioita, on tässä selkä kipeä ja koetuksella muutenkin. En sano, etteivätkö menneet tapahtumat tai matkani varrelle osuneet ihmiset olisi millään tavalla vaikuttaneet minuun tai elämääni, ovat ne ja tulevat vaikuttamaan jatkossakin, mutta nyt osaan ajatella niin että ne tapahtumat, ihmiset ja asiat ovat muovanneet minusta sen mitä olen tänään ja tulen olemaan huomenna, ylihuomenna ja kaikkina päivinä sen jälkeen - ne ovat muovanneet minusta minut, eikä minunlaistani ole toista täysin samanlaista ihmistä. Ja viljelläkseni hiukan huonoa huumoriani piristämään tätä veemäistä maanantaita, taitaa olla parempikin ettei minua ole kuin yksi kun välillä tuntuu että siinäkin on ihan tarpeeksi kestämistä.

Monta asiaa viisaampana on hyvä aloittaa uusi viikko uusine haasteineen. Laitan tähän vielä biisin joka on minulle ihan uusi tuttavuus, tykästyin tähän ihan tosissani. Todella komean kuuloista musiikkia, ja jospa uneni eivät olisi ensi yönä saksankielisiä painajaisia kun kuuntelen tämän illalla ennen nukkumaanmenoa sen sijaan että luukutan sitä saksalaista raskasta rokkia. Lähden nyt tämän koneella istumisen sijasta tekemään jotakin järkevää. Vaikka onkin maanantai, viikon vittumaisin päivä, toivotan jokaiselle tasapuolisesti hyvää alkavaa viikkoa :)